Olen mestari siirtämään elämää huomiseksi. Aina jokin asia täytyy saada valmiiksi ennen kuin voin aloittaa jotain. Olen siirtänyt kaikkea päättämääni aina johonkin tiettyyn hetkeen, sitten voin sitä ja tätä. Tarvitsen myös aina jonkun rinnalleni touhuamaan, että saan jotain aikaiseksi. Yksin en osaa mitään tehdä. Tässä tapauksessa olen aina puolisoni kanssa kaiken tehnyt, muuten lamaannun. Nytkin makaan päivät. Vasta kun puoliso tulee töistä saan aloitettua jotain. Olen kyllä niin lopen väsynyt henkisesti ja fyysisesti, että unta kyllä riittää ja suon sen itselleni. 

En osaa oikein nytkään tehdä mitään. Ajattelen, että sitten kun olen omassa asunnossa voin sitä ja tätä. Miksi en voi jo nyt?! Olen kyllä mestari tässä. Ahdistaa ajatus, että olen soveltanut tätä pitemmän aikaa. Elämä alkaa ja kaikki helpottuu kun saadaan tämä ja sitten vielä tämä. Ei se koskaan alkanut. Siitä se ajatus, että meidän parisuhde on vain työtä ja yrittämistä. Koskaan ei ollut se hetki, että nyt meillä on aikaa toisillemme ja kaikki helpottuu. Tässä se pattitilanne, kun muovipussiin ei tule ilmaa mistään muualta kuin toisiltamme, hengitämme jopa samaa tunnetta. Ei ole omia tunteita, vain yhteisiä. Kaikki tarttuu kuin tauti. Väsymys ja uupumus oli jäänyt muovipussiin ja kun siellä ei tuulen virettä käynyt, mikä sen olisi häätänyt, ei myöskään muut tunteet sinne koskaan päässeet. 

Tässä ja nyt! Sitä olen itselleni hokenut. En oikein tiedä mitä ihmeellistä odotan elämältä. En osaa ottaa mitään vain osana elämää. Aina vain haaveilen ja odotan jotain. Voiko kärryiltä tippua, jos ei koskaan ole päässyt edes kyytiin. Uskon että olen ollut kyydissä koko ajan, mutta en vaan ole sitä tajunnut. Tämän tajuaminen virallisesti vituttaa!

Kotini on linnani, ei minulta mitään puutu. Paitsi kaikki muu. Olemme eläneet muovipussissa. Kaikki tekemisemme on keskittynyt kotiin ja tontin rajojen sisäpuolelle. Kaikki voimavarat olemme keskittäneet arkeen ja lisää voimavaroja olemme hakeneet kodista, arjesta ja toisistamme. Ei mikään ihme, että alkaa ahdistamaan. Käytämme molemmat sanaa ahdistus. Se kulminoituu talojen seinien sisään. Olen huomannut, että kun astuu sisään, se ihan huokuu seinistä ja ottaa vallan. Viimeisen kahden kuukauden aikana olemme molemmat vuorotellen lähteneet ajelemaan ja hakemaan happea. Karkuun omia ajatuksia ja ahdistusta. 

Jostain syystä emme tee mitään omaksi iloksemme. Mitään omaa ei ole. Pikku puuhat, joista tulee hyvämieli, on kaikki ammennettu tämän talon sisältä. Kumpikaan ei käy missään tai ole omia harrastuksia. Niitä molemmilla on ollut aikoinaan monta. Olemme eläneet tälle parisuhteelle. Mistä kumpusi käsitys, että meidän parisuhde ja tämä muovipussi, jossa elämme, hajoaa jos toinen lähtee edes hetkeksi johonkin. Mistään emme ole saaneet uutta virtaa, että jaksaisimme hoitaa itseämme ja parisuhdetta oikealla tavalla. Olemme tukahduttaneet tämän suhteen. Ystävät ovat luovuttaneet, eihän meillä ole ollut "aikaa" heillekkään. 

Kaikista eniten sattuu se, että tämän huomatessaan olemme jo molemmat päästäneet suusta sanan ero ja sitä kohti mennään niin etten perässä meinaa pysyä. Eikö ilmaa vaan voisi päästää muovipussiin ja huomata, että sitä ei enää ole. Molemmat pidetään huolta itsestämme ja luodaan kontaktit "ulkomaailmaan" uudestaan ja saadaan uusia voimavaroja parisuhteeseen. Puolisoni ei jaksa, hän pelkää että juna lähtee peruuttamaan. Tämä ajatus on kokoajan ollut pelastusrenkaani, johon tukeudun. Tällä ajatuksella kaikki kääntyy parhainpäin. Toinen vaan on niin loppu ja solmussa itsensä kanssa, häntä painaa omat tekonsa, joilla itseään piinaa. Anteeksi on saatu, mutta itsesyytös on niin kova. Hänestä kaikki paha seuraa aina ja ikuisesti meitä. Kukaan ei koskaan voi olla vapautunut tässä suhteessa, niin paljon on kertynyt painolastia. 

Viimeiset kolme vuotta on puurrettu tämän parisuhteen eteen täysin väärin taktiikoin. Tämä saa minut surulliseksi ja vihaan itseäni, etten ole tehnyt tätä oikein, niin paljon me yritimme. 

Kappas, en saanut tänäänkään mitään aikaiseksi. Nukuin pitkään, yllätys. Ei mitään pakollista menoa, en meikannut tai edes vaihtanut koko päivän aikana järkevää vaatetusta. Huomenna pitäisi mennä täyttämään vuokranhakijan kaavake. Asunto on siis valittu. Kaikki rahat menee asumiseen ja pakollisiin menoihin. Outo tilanne. Aina on jäänyt vähän ylimääräistä. Tällä mennään kunnes talo on myyty. Toisekseen olen se vähemmän tienaava. Enhän mä edes pääse lähtemään mihinkään aikuistenjuttuihin. Olen kahlittu kahden lapsen kanssa kotiin, päiväkerhoihin ja leikkikenttiin. En siis taida edes tarvita ylimääräistä rahaa.

Päivän aikana fiilikset muuttui aamusta. Käytiin järkevää keskustelua puolison kanssa. Hän haluaa olla lasten kanssa mahdollisimman paljon ja auttaa siinä, että minullakin olisi vapaa-aikaa. Tässäkin itää vanha perinne, että lapset jää äidille ja isä tapaa vain viikonloppuisin. Eromme ei ole riitaisa, mutta silti puolisoni kokee, että minä määrään kuinka lapset meidän välillämme seilaa. Ei vauvaa voi jakaa. Mitenköhän tämänkin ratkaisen, että saisin sitä omaa aikaa. Tiedostamme hyvin, että olemme kahlittuja toisiimme lasten kautta hyvinkin tiiviisti seuraavan vuoden. 

Taloudellisestikkin olemme sidottuja toisiimme, niin kauan kuin on yhteistä omaisuutta. Yhteiset rahat, niin kauan kunnes talo on myyty. Olen vielä kotona, ja Kelan päivärahoilla ei kuuhun lennetä. 

Välillä oikein yritän miettiä onko tässä erossa mitään järkeä! Elämäntilanne on vaan sellainen, että emme pääse toisistamme eroon vaikka kuinka yrittäisi. Pistämällä joka pennin likoon pääsemme eri osoitteisiin. Joudumme kuitenkin lähes päivittäin olemaan yhteyksissä. Jos olisin töissä ja vauva päiväkoti-ikäinen, asiat järjestyisi suht nopsaan.

Ei koskaan ole hyvä aika erota, mutta tämä tuntuu välillä järjettömältä. 

Lapsista kun keskustelimme, molempien silmäkulmat kostui. Saunaan ei enää mennä yhdessä. Ilta meni joutavia jutellen, tunnelma oli leppoisa. Oma olo oli rauhallinen, ei mitään tunnepiikkejä. Yritämmekö tässä tehdä eroa niin, että jatkamme ystävinä? Tunnen itseni, se ystävyys loppuu, kun toinen nainen astuu kuvioihin. Kannataakohan tässä edes olla niin mukava toiselle? 

Otin kissan pöydälle tänään. Kerroin, että haluaisin jatkaa liittoa. Tuloksena samojen asioiden pyörittelyä ja ahdistusta, puolin sun toisin. Hän päätyi sohvalle, minä lasten viereen sänkyyn. Kidutan itseäni. Tiedän, että omatkin tunteeni ovat laimeat, ei sellaiset mitkä ne pitäisi olla. Luulisin. En edes muista millaiset ne ovat olleet 13 vuotta sitten. Kaipaan tuttua ja turvallista, se on varmaankin sisäänrakennettu asetus meissä kaikissa. Tämä tilanne saa puolisosta vain kaikki hyvät muistot mieleen. 

Kun avauduin, pelotti ihan vietävästi. Toivoin vastakaikua. Kaikki jatkuisi ja pelottava elämä tuolla jossain olisi unohdettu. Olisiko se ollut oikeanlaista helpotusta mitä olisin tuntenut, jos hänkin olisi halunnut jatkaa? Me molemmat tiedämme tasan tarkkaan miksi tässä tilanteessa ollaan. Olemme puhumisen mestareita ja molemmat lopen uupuneita siihen. Tiedän, että tämä tarina on tullut päätökseensä. Minullekkin paras ratkaisu on ero, sen sanoo järki! En vaan millään pysty sitä hyväksymään. Tämä on ainoa asia, jossa en toimi automaattisesti järjellä. 

Tunnen, että minua ei ole, jos ei ole tätä parisuhdetta. Mihin tilaan olen itseni oikein ajanut! 

Nukuin niin pitkään kuin mahdollista. Tänään se oli yhteen. Sain kummasti pontta päivään, kun siihen oli sovittu edes yksi pakollinen meno. Jaksan olla pirteä ja hymyilläkkin välillä, kun saan itsestäni heti ylös noustuani edes vähän ihmisen näköisen. Kaippa se on itseluottamusta, kun peilistä katsoo takaisin edes hiukan virkeän näköinen nainen. Olen viimeaikoina vältellyt peiliä. Mustat silmänaluiset ja kalmanvalkea iho saa niskakarvat pystyyn. Se vain lisää ahdistuksen ja toivottomuuden tilaa. 

Olen miettinyt paljon sitä, mikä on saanut minut näiden lasten aikana vajoamaan siihen tilaan, että ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä. Olen täysin onnellisena kuljeksinut päivät kotona räsyisenä ja tukka liiskana ponnarilla. Samalla olemuksella olen käyskennellyt kauppareissut ja muut ihmiskontaktini. Mihinkään en ole lähtenyt ekstemporee, koska en ole ikinä sen näköinen kuitenkaan mielestäni että voisin lähteä tuosta noin vaan. En ole koskaan aamulla valmistautunut muuhun kuin vaan olemaan kotona ja hoitamaan arkea. Pelottaa myöntää itselleen, että tätä "kauneutta" myös puolisoni on saanut ihastella viimeiset vuodet. 

Kukaan ei ole minulle sanonut, että minun tulisi näyttää resuiselta. Päinvastoin. Neuvolassakin toitotetaan äidin hyvinvointia. Olen kuvitellut sen tarkoittavan, että muistan syödä ja käydä suihkussa. En tietoisesti ole pyrkinyt tähän tilaan. Olen vain unohtanut, että itselleni hyvän olon tuottaa se, että näytän edes siedettävältä. Nautin kaikesta paljon enemmän. Ei se ole pinnallista, se on hyvinvointia, itsensä arvostamista. 

Huh, välillä itsekkin säikähdän kuinka pohjalta ponnistan...