Aamulla en vaan jaksa nousta sängystä. Ajatukset pyörii ja elämä tuolla jossain tuntuu hankalalta. Sängyssä kaikki tuntuu hirvittävän ahdistavalta. Tiedän, että nousemalla ylös homma alkaa taas luistaa ja ahdistavat ajatukset katoaa edes hetkeksi. Olen vaan niin väsynyt, että vetkutan viimeiseen asti....

Kävin tänään tirauttamassa itkut päiväkodissa. Kerroin tilanteen. Pidän äärimmäisen tärkeänä tietää, miten lapseni käsittelee asiaa. 

En meinaa saada mistään kiinni. Haahuilen ympäriinsä ja unohdan mitä olen tekemässä. Monet tärkeät asiat vain odottavat. Olen jämpti ja vastuuntuntoinen. Nyt edes kasaantuva laskupino ei saa minua liikahtamaan. 

Ilta vietettiin perheenkesken. Tehtiin iltapalaa, pelattiin ja leikittiin esikoisen kanssa. Vauva seilaa sylistä syliin. Lapset saavat huomiota ja rakkautta. Keskinäiset keskustelut risteilevät päivän asioissa. Kumpikaan ei kosketa. Ei edes ohi mennessään sipaise, vaikka niin meillä on aina tehty. Nukutaan samassa sängyssä. Lapsi välissä. Tahtoisin käpertyä kainaloon ja koskettaa. Lisää tunteiden tukahduttamista.

Olen päättänyt, että se olen minä joka muuttaa. Tuntuu helpommalta kun hallitsen tilannetta. Järkevää olisi lasten kanssa jäädä omakotitaloon, kaikki valmiina. Jos jään, tuntuu että aika pysähtyy ja jäisin odottamaan jotain. En pystyisi myöskään katsomaan kuinka toinen pakkaa ja kantaa tarvitsemansa ulos tästä talosta. Koti tuntuisi entistä rikotummalta ja minä vaan pysyn paikoillani. 

En pysty käyttämään sanaa ero, edes kirjoituksissa. Sitä sanaa ei kumpikaan päästä suustaan, kuin pakon edessä.