Otin kissan pöydälle tänään. Kerroin, että haluaisin jatkaa liittoa. Tuloksena samojen asioiden pyörittelyä ja ahdistusta, puolin sun toisin. Hän päätyi sohvalle, minä lasten viereen sänkyyn. Kidutan itseäni. Tiedän, että omatkin tunteeni ovat laimeat, ei sellaiset mitkä ne pitäisi olla. Luulisin. En edes muista millaiset ne ovat olleet 13 vuotta sitten. Kaipaan tuttua ja turvallista, se on varmaankin sisäänrakennettu asetus meissä kaikissa. Tämä tilanne saa puolisosta vain kaikki hyvät muistot mieleen. 

Kun avauduin, pelotti ihan vietävästi. Toivoin vastakaikua. Kaikki jatkuisi ja pelottava elämä tuolla jossain olisi unohdettu. Olisiko se ollut oikeanlaista helpotusta mitä olisin tuntenut, jos hänkin olisi halunnut jatkaa? Me molemmat tiedämme tasan tarkkaan miksi tässä tilanteessa ollaan. Olemme puhumisen mestareita ja molemmat lopen uupuneita siihen. Tiedän, että tämä tarina on tullut päätökseensä. Minullekkin paras ratkaisu on ero, sen sanoo järki! En vaan millään pysty sitä hyväksymään. Tämä on ainoa asia, jossa en toimi automaattisesti järjellä. 

Tunnen, että minua ei ole, jos ei ole tätä parisuhdetta. Mihin tilaan olen itseni oikein ajanut!