Nukuin niin pitkään kuin mahdollista. Tänään se oli yhteen. Sain kummasti pontta päivään, kun siihen oli sovittu edes yksi pakollinen meno. Jaksan olla pirteä ja hymyilläkkin välillä, kun saan itsestäni heti ylös noustuani edes vähän ihmisen näköisen. Kaippa se on itseluottamusta, kun peilistä katsoo takaisin edes hiukan virkeän näköinen nainen. Olen viimeaikoina vältellyt peiliä. Mustat silmänaluiset ja kalmanvalkea iho saa niskakarvat pystyyn. Se vain lisää ahdistuksen ja toivottomuuden tilaa. 

Olen miettinyt paljon sitä, mikä on saanut minut näiden lasten aikana vajoamaan siihen tilaan, että ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä. Olen täysin onnellisena kuljeksinut päivät kotona räsyisenä ja tukka liiskana ponnarilla. Samalla olemuksella olen käyskennellyt kauppareissut ja muut ihmiskontaktini. Mihinkään en ole lähtenyt ekstemporee, koska en ole ikinä sen näköinen kuitenkaan mielestäni että voisin lähteä tuosta noin vaan. En ole koskaan aamulla valmistautunut muuhun kuin vaan olemaan kotona ja hoitamaan arkea. Pelottaa myöntää itselleen, että tätä "kauneutta" myös puolisoni on saanut ihastella viimeiset vuodet. 

Kukaan ei ole minulle sanonut, että minun tulisi näyttää resuiselta. Päinvastoin. Neuvolassakin toitotetaan äidin hyvinvointia. Olen kuvitellut sen tarkoittavan, että muistan syödä ja käydä suihkussa. En tietoisesti ole pyrkinyt tähän tilaan. Olen vain unohtanut, että itselleni hyvän olon tuottaa se, että näytän edes siedettävältä. Nautin kaikesta paljon enemmän. Ei se ole pinnallista, se on hyvinvointia, itsensä arvostamista. 

Huh, välillä itsekkin säikähdän kuinka pohjalta ponnistan...