Olen luvannut itselleni niin monta kertaa ja niin monesta asiasta. Miksi ne ei koskaan pidä? Jos lupaan toiselle jotain, se pitää lähes aina. Syyn tiedän tähänkin, lapsuus, opitut käyttäytymistavat. Olen tämänkin asian pyöritellyt mielessäni tuhanteen kertaan. Järkyttävintä on huomata, että käyttäydyn kuin oma äitini. Tulemme toimeen, mutta en jaksa äidin tapaa suhtautua asioihin. Eroa on vatvottu tässä muutama kuukausi. Vieläkään ei äitini jaksa ymmärtää (järkeistää itselleen) että keskustelua käydään. Olen asian hänelle monesti selittänyt. En vielä itsekkään pärjää ajatuksen kanssa.. 

Oma äitini saa minut paikoitellen raivonvaltaan. Eräänlainen tunne-elämän käsittelyn vaikeus vaivaa meitä molempia. Oikestaan se, että tunteella ei saa elää. Ensin täytyy perinpohjin järkeistää ja selvittää itselleen. Kun lapsuudesta asti oppii siihen että tunteita ei saa näyttää, ne tulee tukahduttaa, huomaa aikuisena elävänsä kuin räjähtämäisillään oleva ilmapallo. Sitä oppii patomaan itseensä kaiken ja lopulta huomaa, että mikään ei tunnu miltään. Kun tämän taidon on oppinut, miten siitä pääsee eroon? 

Olen äärimmäisen onnellinen, että ymmärrän tämän kaiken nyt kun omat lapseni ovat pieniä. Esikoiseni itki hullun tavalla pettymystään ja harmistustaan kun ei saanut jotain. Saavuin paikalle seuraamaan miten oma äitini hoitaa tilanteen. Kun tunnetila ei laantunut selvittämällä asian laitaa alkoi tukahdutus. Ensin pyydettiin lopettamaan itku, itkeä ei saa. Sen jälkeen alkoi kutitus ja hupsuttelu. Viimeiseksi kerrottiin lapsen olevan hölmö kun tuolla tavalla itkee, harakatkin nauraa. Siinä vaiheessa kun lapsi juoksi syliini itkien, hakemaan turvaa käsitellä tätä tunnetta, tiesin edes jotain tehneeni oikein kasvatuksessa. 

Olen luvannut itselleni, että toimin miten parhaalta tuntuu. Yksinkertainen lupaus, mutta käytönnössä mahdoton pitää.